Arkikristityn ajatuskupla

Aloitin pitkästä aikaa uimisen.

Toisiinsa kompastelevat ajatukseni hiljenevät altaassa: on vain sininen ja ilmakuplien pulina korvissani. Satunnaisesti huomaan viereisen radan vesijuoksijat jotka pomppivat vastaan kuin ongenkohot kesäjärvellä.

Maailmani kutistuu käsiini ja hengitykseen, näen vain sinistä. Vesi kiskoo puoleensa ja kannattelee.

Uimarata antaa ajatuksilleni ja olemiselleni ääret – päästä päähän, laidasta laitaan. Voin ajatella vaikka kuinka monta ajatusta, mutta en voi tehdä niiden eteen mitään.

Päästä päähän, laidasta laitaan. Kun olen murehtinut pois työpäiväni, laatinut kauppalistani, suunnitellut huomiseni, on jäljellä enää hento rukouksentapainen: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.

uusia alkuja

Kunnon ihmisen kuuluu tehdä uudenvuodenlupauksia ja -päätöksiä.

Tammikuu avautuu uusina alkuina, uusina mahdollisuuksina.

Voisin aloittaa uuden harrastuksen.
Pikainen vilkaisu työkalenteriin kertoo muuta.

Voisin ryhtyä syömään terveellisemmin.
Olla sokeriton.
Huokaisen ja syön suklaakonvehdin toisenkin puolikkaan.

Voisin puhua kauniimmin ihmisistä ympärilläni, lukea sivistävämpiä kirjoja, ajatella positiivisemmin, olla tipaton, vipitön, lihaton, vihaton.

Vaan minkä itselleni mahdan?

Onneksi  Joka aamu on armo uus.

Arkikristitty suree Enkelitaivasta

Kyllä suren jos Enkelitaivaan minulta vievät.
Tai Suvivirren.
Poistavat kouluista.

Suren ihan hirveästi, vaikka sen ymmärränkin. Onhan siihen perusteluita.

Suren, koska ei ole mitään ihanampaa kuin hiukan epävireinen peruskoulupiano, ja se koulun ope, joka parhaiten pianosta osaa ne tutut soinnut takoa.
Suren tutun yhteisöllisyyden katoamista, kuumaa ja hikistä jumppasalia, jonka pimeydessä odotetaan masu jännityksestä kippurassa todistusta ja lomaa.

Suren jos vievät Enkelitaivaani ja seimeni.

Vaikka voinhan minä mennä sen kirkkoonkin laulamaan.
Ja menenkin.
Laulan kovalla äänellä, harjaantumattomasti ja yhtä epävireisesti kuin peruskoulupiano. Ulkomuistista, kaikki kymmenen säkeistöä.

Voin luopua pääsiäisvapaistani ja jouluvapaistani, loppiaisestani ja helatorstaistani: kyllä minä pyhän tavoitan kotonani ja kirkon penkissä.
Pyhän äärelle pääsen työpäivän jälkeenkin.

Tavoitan minä iloni: tavoitan joulun juhlan ja pääsiäisen riemun, enkä jopa syvemmin jos siitä pyhästä tulee osa minun arkeani.

Mutta silti suren jos Enkelitaivaani minulta vievät.

**

kirjoitettu moneen kertaan, mm. 2014

Arkikristityn aa-aa-nna, aaa-aaa-nna

Kunpa osaisin laulaa!

Laulaisin sydämeni kyllyydestä, silkkaa iloa.

Mutta ääneni on pieni ja katkeileva, ja välillä pitää pysähtyä vetämään henkeä ja nieleskelemään juhlakyyneleitä.

Tässä ilossa olemme yhtä, me kaikki tähän kirkkosaliin tulleet ja kaikki ennen meitä, aina sinne kaukaisiin aikoihin asti, missä paljasjalkaiset lapset ja tienvarsien yksinäiset ensimmäisen kerran iloitsivat.

Vedän henkeä että jaksan vielä kerran, koko oman ääneni voimalla:
aa-aa-nna, hoosi-aa-aa-nna, hoosianna!

Arkikristitty käsittämättömän äärellä

Kuulin kerran kauan sitten uutisissa maailmanalun alusta ja se on kyllä jotenkin kaunis ajatus.

Yleensä puhutaan vain maailmanlopusta ja lopun alusta ja ehkä myös lopun lopusta, ja niistä kaikista tulee hyvin pieni ja pelokas olo.

Minua lohduttaa se, että jossain huikean kaukaisessa kaukaisuudessa, jossain niin kaukana etten oikein pysty sitä käsittämään, on olemassa myös maailmanalun alku.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kauniimmalta ja pyhemmältä se tuntuu.
Koska alkuahan ei voi olla tyhjässä.

On olemassa maailmanalun alku.
Alkupiste.

En tarkoita alkuräjähdystä, vaan sitä että silläkin on alkunsa, ja sitä kai ei ole tiede osannut selittää mitenkään.

Minulle se kertoo että tässä maailmassa, maailmankaikkeudessa, sen olemassaolon sekavuuden uumenissa on mielle, olemassaolemisen järjestys.
On olemassa meiltä salattu rytmiikka ja kauneus.

Se suuri salaisuus avautuu meille joskus hyvin pienissä hetkissä.
Kun halkaiset appelsiinin, sen sisällä on tähti.

*

Kirjoitettu ensimmäisen kerran 2014

Arkikristitty törmää vanhemmuuden vaikeuteen

Äiti on ihan epä ja tyhmä ja miks kaikilla muilla ja mä en koskaan.
Keskustelua on juntattu kuukausikaupalla, kerran toisensa jälkeen.
Miksi se osuu kohdalle aina silloin kun itse olen väsynyt ja hikinen, valmiiksi ärtyisä?

Joskus enkeli potkaisee lujaa, antaa jaksamisen ja osaamisen sanat.
Yhtäkkiä huomaan makaavani sängyllä kainalossani lapsi joka itkee kasvamisen vaikeutta ja kipua.
Itkee ihan sydämensä pohjasta sitä, että leikit ovat jääneet ja kun kuitenkaan ei vielä ole iso ja että joskus joutuu lähtemään pois kotoa.
Se itkee kasvamisen kipua.

Tässä lapsessa on olemisen voimaa, kykyä kohdata itsensä ja tunteensa tuhannesti paremmin kuin minulla. Sillä on kyky sanoittaa itseään ja olemistaan.
Itkemme yhdessä lisää sitä, kasvamisen kipua.

Itkemme sitä että leikit ovat jääneet ja lupaan että kotipesässä saa olla ihan niin kauan kuin haluaa ja tarvitsee.

Myöhään illalla se on räkäinen ja hikinen ja pesee hampaitaan.
Se katsoo minuun vakavasti peilin kautta ja kysyy: äiti, mikä on pahinta kun on vanhempi?

Vastaan että se sama, mikä on myös parasta: kun lapset kasvavat.

Hyvä Jumala Taivaassa, auta minua kantamaan niitä.
Auta minua olemaan niille kotipesä.
Auta tänään ja huomenna.
*

*
kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 2014, poikkeuksellisen rankan päivän iltana

Arkikristityn kynnysrukouksia kotiintullessa

Herra, ei kotoisia kriisejä ihan vielä.
Ei kurjia opettajia, ei tyhmiä luokkakavereita, ei ikävää koulupäivää.
Anna minun tulla rauhassa kotiin, riisua työminä yltäni.
Anna kun henkäisen hetken ja vielä ruokin teinit ensin.
Vasta sitten kriisit.

Jumala, kiitos kodista.
Kunhan joku imuroisi ja se en olisi minä.

Ja auta etten murehtisi rahasta, koska sitä on ihan riittävästi.
Ei tietenkään tarpeeksi, mutta riittävästi.
Minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen, enkä tarvitse melkein mitään kahta kappaletta.
Paitsi kenkiä ja lapasia on kätevää olla kaksi.