Arkikristitty suree Enkelitaivasta

Kyllä suren jos Enkelitaivaan minulta vievät.
Tai Suvivirren.
Poistavat kouluista.

Suren ihan hirveästi, vaikka sen ymmärränkin. Onhan siihen perusteluita.

Suren, koska ei ole mitään ihanampaa kuin hiukan epävireinen peruskoulupiano, ja se koulun ope, joka parhaiten pianosta osaa ne tutut soinnut takoa.
Suren tutun yhteisöllisyyden katoamista, kuumaa ja hikistä jumppasalia, jonka pimeydessä odotetaan masu jännityksestä kippurassa todistusta ja lomaa.

Suren jos vievät Enkelitaivaani ja seimeni.

Vaikka voinhan minä mennä sen kirkkoonkin laulamaan.
Ja menenkin.
Laulan kovalla äänellä, harjaantumattomasti ja yhtä epävireisesti kuin peruskoulupiano. Ulkomuistista, kaikki kymmenen säkeistöä.

Voin luopua pääsiäisvapaistani ja jouluvapaistani, loppiaisestani ja helatorstaistani: kyllä minä pyhän tavoitan kotonani ja kirkon penkissä.
Pyhän äärelle pääsen työpäivän jälkeenkin.

Tavoitan minä iloni: tavoitan joulun juhlan ja pääsiäisen riemun, enkä jopa syvemmin jos siitä pyhästä tulee osa minun arkeani.

Mutta silti suren jos Enkelitaivaani minulta vievät.

**

kirjoitettu moneen kertaan, mm. 2014

Arkikristityn aa-aa-nna, aaa-aaa-nna

Kunpa osaisin laulaa!

Laulaisin sydämeni kyllyydestä, silkkaa iloa.

Mutta ääneni on pieni ja katkeileva, ja välillä pitää pysähtyä vetämään henkeä ja nieleskelemään juhlakyyneleitä.

Tässä ilossa olemme yhtä, me kaikki tähän kirkkosaliin tulleet ja kaikki ennen meitä, aina sinne kaukaisiin aikoihin asti, missä paljasjalkaiset lapset ja tienvarsien yksinäiset ensimmäisen kerran iloitsivat.

Vedän henkeä että jaksan vielä kerran, koko oman ääneni voimalla:
aa-aa-nna, hoosi-aa-aa-nna, hoosianna!

Arkikristitty käsittämättömän äärellä

Kuulin kerran kauan sitten uutisissa maailmanalun alusta ja se on kyllä jotenkin kaunis ajatus.

Yleensä puhutaan vain maailmanlopusta ja lopun alusta ja ehkä myös lopun lopusta, ja niistä kaikista tulee hyvin pieni ja pelokas olo.

Minua lohduttaa se, että jossain huikean kaukaisessa kaukaisuudessa, jossain niin kaukana etten oikein pysty sitä käsittämään, on olemassa myös maailmanalun alku.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kauniimmalta ja pyhemmältä se tuntuu.
Koska alkuahan ei voi olla tyhjässä.

On olemassa maailmanalun alku.
Alkupiste.

En tarkoita alkuräjähdystä, vaan sitä että silläkin on alkunsa, ja sitä kai ei ole tiede osannut selittää mitenkään.

Minulle se kertoo että tässä maailmassa, maailmankaikkeudessa, sen olemassaolon sekavuuden uumenissa on mielle, olemassaolemisen järjestys.
On olemassa meiltä salattu rytmiikka ja kauneus.

Se suuri salaisuus avautuu meille joskus hyvin pienissä hetkissä.
Kun halkaiset appelsiinin, sen sisällä on tähti.

*

Kirjoitettu ensimmäisen kerran 2014

Arkikristitty törmää vanhemmuuden vaikeuteen

Äiti on ihan epä ja tyhmä ja miks kaikilla muilla ja mä en koskaan.
Keskustelua on juntattu kuukausikaupalla, kerran toisensa jälkeen.
Miksi se osuu kohdalle aina silloin kun itse olen väsynyt ja hikinen, valmiiksi ärtyisä?

Joskus enkeli potkaisee lujaa, antaa jaksamisen ja osaamisen sanat.
Yhtäkkiä huomaan makaavani sängyllä kainalossani lapsi joka itkee kasvamisen vaikeutta ja kipua.
Itkee ihan sydämensä pohjasta sitä, että leikit ovat jääneet ja kun kuitenkaan ei vielä ole iso ja että joskus joutuu lähtemään pois kotoa.
Se itkee kasvamisen kipua.

Tässä lapsessa on olemisen voimaa, kykyä kohdata itsensä ja tunteensa tuhannesti paremmin kuin minulla. Sillä on kyky sanoittaa itseään ja olemistaan.
Itkemme yhdessä lisää sitä, kasvamisen kipua.

Itkemme sitä että leikit ovat jääneet ja lupaan että kotipesässä saa olla ihan niin kauan kuin haluaa ja tarvitsee.

Myöhään illalla se on räkäinen ja hikinen ja pesee hampaitaan.
Se katsoo minuun vakavasti peilin kautta ja kysyy: äiti, mikä on pahinta kun on vanhempi?

Vastaan että se sama, mikä on myös parasta: kun lapset kasvavat.

Hyvä Jumala Taivaassa, auta minua kantamaan niitä.
Auta minua olemaan niille kotipesä.
Auta tänään ja huomenna.
*

*
kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 2014, poikkeuksellisen rankan päivän iltana

Arkikristityn kynnysrukouksia kotiintullessa

Herra, ei kotoisia kriisejä ihan vielä.
Ei kurjia opettajia, ei tyhmiä luokkakavereita, ei ikävää koulupäivää.
Anna minun tulla rauhassa kotiin, riisua työminä yltäni.
Anna kun henkäisen hetken ja vielä ruokin teinit ensin.
Vasta sitten kriisit.

Jumala, kiitos kodista.
Kunhan joku imuroisi ja se en olisi minä.

Ja auta etten murehtisi rahasta, koska sitä on ihan riittävästi.
Ei tietenkään tarpeeksi, mutta riittävästi.
Minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen, enkä tarvitse melkein mitään kahta kappaletta.
Paitsi kenkiä ja lapasia on kätevää olla kaksi.

Arkikristityllä on tohinainen aamu

Kynnysrukous keittiön ovella:

Auta tekemään puurosta oikean paksuista, ei liian ohutta, ei liian paksua. Kiitos

Ja anna meille kaikille yhdet parilliset sukat, jooko.

Ja siunaa meitä kaikkia, siunaa meitä kaikkia.
Siunaa meitä kaikkia, tiedät kyllä keitä tarkoitan.

Arkikristitty pohtii leipää

Leipä on yksi ihmiskunnan suurimpia keksintöjä.

Eiksoo äidinleipää, ihmettelee teini.

Minä muistelen menneitä.
Silloin joskus ennen, kun lapsen nenä ei yltänyt työtason reunallekaan, taikinaa tehtiin yhdessä. Kahdet, kolmet pienet hikiset nyrkit leipätaikinassa. Nyt on mun vuoro siunata!

Sielu lepää käden vaivatessa.
Nesteet, hiutaleet, jauhot, hiiva. Ohje on automaattinen.
Toinen käsi tunnustelee taikinan hiljaista ääntä, toisella lisään jauhoja.

Lämmin pehmeä massa kulkee sormien lomassa.
Arkiflow.

Kuka on keksinyt leivän?
Kuka keksi taikinan kohottamisen ja hiivan?
Mistä taikina tietää, että tänään sen on taivuttava limpuksi, huomenna sämpylöiksi?

Kuka kertoo leivälle sen salaiset sanat?

Anna meille tänäkin päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.

**

kirjoitettu useaan otteeseen, yksi tallennus löytyy vuodelta 2012.

Leipä on ihmeellinen asia

Arkikristityn teologinen kohtaus eläinkaupassa

Nuorimmainen vei minut varta vasten eläinkauppaan katsomaan outoa epäeläintä.

Se näytti rotansikiöltä, jolla oli lohikäärmeen harja ja se taapersi vähän eksyneen oloisena akvaterraarion pohjalla.

Aksolotli.
Pelkkä nimi on kummallinen. lotl-lotl-lotli.
Epäeläin.

Sellaisen epäeläimen takana on pakko olla paljon paljon enemmän kuin sattumanvarainen geenien kasauma.
Pakko.

Kun katsoo aksolotlia akvaterraariossa taapertamassa, voi ihan selvästi kuulla kuinka Taivaan Isä hymisee hiljaista säveletöntä sävelmää rankan luomistyöpäivän loppumetreillä, käytössään maailmankaikkeuden koko luomisenergia ja kaikki maailman aika.
Sitten kohta jo eleleekin pientä elämäänsä aksolotli, päätyy eläinkauppaan ja vie hetkessä minut pyhän äärelle.


*
kirjoitettu ensimmäisen kerran v.2011 aksolotlin kohtaamisen jälkeen

Arkikristityn kohtaminen

Odotin kauppatorilla bussia.
Kerjäläinen pysähtyi eteeni pientä kuppiaan heristellen.

Pudistelin päätäni, minulla ei ole mitään annettavaa.

Hän kumartui kauppakassiini tonkimaan ostoksiani: "bread-bread! for my baby, please"

Ristiriitaisin tuntein kaivoin ostoskassistani paketin paahtoleipää, ylimääräinen leipä se joka tapauksessa oli. Iltapalan herkutteluihin varattu.


Kohtaaminen jätti minut sekaviin tunnelmiin.

Haluaisin uskoa siihen, ettei Suomessa kenenkään ei tarvitsisi kerjätä hengissä pysyäkseen.
Haluaisin uskoa siihen, että kohdennetusti järjestelmien kautta annettu apu menee perille niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Haluaisin uskoa edes siihen, että leipää syö joku todesti nälkäinen.

Arkikristitty unohtaa iltarukouksen

Unen raskaat lonkerot kiskovat puoleensa.
Jotain olen unohtanut.

Voi rakas Jumala, älä pakota minua nousemaan enää.
Ihan varmasti olen tehnyt kaiken.
Olen ruokkinut lapset, kissat, itsenikin.
Olen vastannut kaikkiin sähköposteihin ja valinnut aamun vaatteet valmiiksi.
Pesukoneen hanankin kai suljin.
Ja valokuvauslapun olen allekirjoittanut.
Etsin kumisaappaat ja kuulustelin nuorelta englannin sanat.
Jokaisen teinini kanssa olen puhunut, olen toivottanut hyvät yöt ja suihkussakin olen käynyt.
Enää en jaksa yhtään mitään.

Mitä ihmettä olen unohtanut?

Uni vaatii luokseen, kiskoo kaksin käsin.
Jalat painavat, peitto on lämmin, tyyny pehmeä.

Ai niin, niinhän se olikin:
Kiitos vaan tästäkin päivästä.

Ei, anteeksi, en tarkoittanut sitä niin.
Jumala, siunaa meitä kaikkia. Ja kiitos tästä päivästä.
Kiitos.

Arkikristitty törmää alaskvarkkiin

Nuorisoni saa minut usein teologiselle tuulelle. 

Tai sitten se on Opetusministeriö opetussuunnitelmineen.

Omituista, mutta totta. 

Lukioikäinen poikani, Isoveli, on tavattoman innostunut luonnontieteistä; viimeksi hän esitelmöi minulle kvarkeista ja alas-kvarkeista ja ylös-kvarkeista ja antipunaisesta ja antisinisestä.

Aivojani alkoi särkeä.

Kysyin, onko tämä hyvinkin uusi keksintö, sillä en pystynyt muistamaan yhtään antipunaista alaskvarkkia omilta kouluajoiltani.

Haluaisin jakaa hänen vilpittömän innostuksensa. 

Haluaisin ymmärtää, mistä oikein on kyse.

Kaikki se, mikä on hädintuskin ihmissilmin havaittavissa ja ihmisjärjen ymmärrettävissä vie minut suoraan pyhän ytimeen.

Maailmankaikkeuden johdonmukainen kauneus, sen ihmeellinen järjestelmällisyys  puhuu minulle Jumalasta.

Arkikristitty muistuttaa itseään

Liian monet päivät valuvat ohi ilman merkitystä, pelkkänä arkien ketjuna, selviytymisinä aamusta iltaan.
Kaikkina sellaisina päivinä pitäisi pysähtyä.
Pitäisi muistuttaa itseään arjen onnesta.
Siitä etuoikeudesta, siitä siunauksesta, että saan elää arkea.
Pitäisi pysähtyä huomaamaan miten täyttä elämä on.

Arkikristitty törmää todellisuuteen

Arkikristitty törmää muoviraha-aikakauden todellisuuteen: kolehtivirsi raikaa, kolehtihaavi lähestyy lähestymistään. 

Kukkarosta löytyy metrin mittainen kassakuitti, tukku muovivaluuttaa ja automarketin kärrypoletti. 

"Opeta, oi Herra, meitä omastamme jakamaan"