Keskustelua on juntattu kuukausikaupalla, kerran toisensa jälkeen.
Miksi se osuu kohdalle aina silloin kun itse olen väsynyt ja hikinen, valmiiksi ärtyisä?
Joskus enkeli potkaisee lujaa, antaa jaksamisen ja osaamisen sanat.
Yhtäkkiä huomaan makaavani sängyllä kainalossani lapsi joka itkee kasvamisen vaikeutta ja kipua.
Itkee ihan sydämensä pohjasta sitä, että leikit ovat jääneet ja kun kuitenkaan ei vielä ole iso ja että joskus joutuu lähtemään pois kotoa.
Se itkee kasvamisen kipua.
Tässä lapsessa on olemisen voimaa, kykyä kohdata itsensä ja tunteensa tuhannesti paremmin kuin minulla. Sillä on kyky sanoittaa itseään ja olemistaan.
Itkemme yhdessä lisää sitä, kasvamisen kipua.
Itkemme sitä että leikit ovat jääneet ja lupaan että kotipesässä saa olla ihan niin kauan kuin haluaa ja tarvitsee.
Myöhään illalla se on räkäinen ja hikinen ja pesee hampaitaan.
Se katsoo minuun vakavasti peilin kautta ja kysyy: äiti, mikä on pahinta kun on vanhempi?
Vastaan että se sama, mikä on myös parasta: kun lapset kasvavat.
Hyvä Jumala Taivaassa, auta minua kantamaan niitä.
Auta minua olemaan niille kotipesä.
Auta tänään ja huomenna.
*
*
kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 2014, poikkeuksellisen rankan päivän iltana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun tervehdyksistä!